Yhteystiedot

Yhteyshenkilöt
Ota yhteyttä
KYLÄTOIMINNAN SEKÄ LEADER-RYHMIEN ÄÄNENKANNATTAJA JA EDUNTEKIJÄ

Kotouttavaa kanssakäymistä

11.10.2017

Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran kotouttamishanke Kotiseutu kotoisaksi on varsinaisten kokemusasiantuntijoiden hallussa. Syyrialaissyntyinen Manar Ameli ja supisuomalainen Tuomas Männistö ovat sekä aviopuolisot että työkaverit.

 

Osallisuus. Siinä sana, jonka Manar ja Tuomas nostavat päällimmäiseksi puhuttaessa niin kotouttamisesta kuin nuorisoseuran hankkeestakin.

He ovat miettineet termejä ja seurauksia. Vaikkapa monikulttuurinen äiti–lapsi-ryhmä. Miksi monikulttuurinen? Miksi eriytetään, tehdään erityiseksi jo sanojen tasolla, jos pyrkimyksenä on toteuttaa tavallista yhteistä arkea? Samoin vahvalla auttamisen palolla on passivoiva juonteensa. Parempi ottaa osalliseksi kuin hyysätä.

Pakolaiset ja pakolaisuus nähdään helposti tietynlaisen valon läpi. Joitakin, kuten vuosikausia pakolaisleireillä bambumajoissa asuneita, täytyy toki opastaa kädestä pitäen. Mutta moni pakolainen tulee miljoonakaupungista, omaa koulutuksen ja harrastustaustaa, on nähnyt ja kokenut paljon.

Ennen nuorisoseuran hanketta Manar työskenteli Etelä-Pohjanmaan Muistiyhdistyksessä. Kulttuurihankkeessa hän koki saavansa ikäihmisiltä näköalapaikan suomalaisuuteen. Tietoa tuli paljon enemmän kuin koko Suomessa asumisen ajalta sitä ennen. Aito pohjalainen, rehellinen kulttuuri aukeni ikäihmisten kautta. Manar löysi maailman, josta nuoret ovat vieraantuneet.

Sukelluksen jälkeen Manarin on ollut helppo vastata ”eikö arabimaissa juhlita häitäkin seitsemän päivää putkeen” -tyyppisiin kysymyksiin.

– Samanlainen perinne on ollut Etelä-Pohjanmaallakin. Nykyään vain harvalla on tuollaiseen juhlintaan aikaa ja varaa. Sen enempää Syyriassa kuin Suomessakaan.

Syyriassa Manarin koulu oli sangen militaristinen. Aamulla tarkastettiin kynnet ja kenkien kiilto, karttakeppiä heiluteltiin syyttäkin. Kuin ennen vanhaan Suomessa. Tosin Syyriassa historian ja yhteiskuntaopin kirjojen sisältö oli nationalistisesti kullattua, uhka esitettiin ulkoapäin tulevaksi.

– Mutta koulussa tutustuttiin kulttuurille ominaisiin asioihin. Esimerkiksi korinpunontaan ja kansantansseihin. Tulimme tietoisiksi omasta taustastamme ja kulttuuristamme.

Tuomas lisää terveen kulttuurisen itsetunnon auttavan hyväksymään muut. Kun tuntee juurensa, osaa paremmin taustoittaa asiat. Eikä usko niin kepeästi oman kansansa ylivoimaisuuteen.

Sosiaalisen kanssakäymisen konsepti

Manar ja Tuomas miettivät kotoutumisen ja osallisuuden syntyvän yhteisöissä. Usein pienissä paikallisyhteisöissä, kuten kylissä, mikä kysyy kolmannen sektorin aktivoitumista. Pariskunta on avannut hankkeensa tilaisuuksissa suomalaisen järjestökentän ja harrastustoiminnan ideaa maahanmuuttajille.

– On ilo kertoa maahan muuttaneelle, kuinka Suomi on aktiivisten vapaaehtoisten, mahtavien yhdistysten sekä kohtuuhintaisten ja monipuolisten harrastusmahdollisuuksien maa. Tämä on myös valttikorttimme, kun haluamme saada maahanmuuttajat jäämään maaseudulle.

Heidän mielestään maahanmuuttajille pitäisi saada markkinoitua suomalaisen sosiaalisen kanssakäymisen konsepti.

– Meillähän tuo kanssakäyminen tapahtuu pitkälti nimenomaan harrastusryhmissä. Maailmassa ei liene kovin montaa maata, jossa on näin vilkas ja monipuolinen kolmannen sektorin ylläpitämä harrastusvalikoima.

Valmiiksi pureskeltua ei kannata tarjota; porukka on hyvä tänä päivänä ottaa mukaan suunnitteluun.

– Näin selviää sekin, tarvitaanko valmiiksi omista lähtökohdistamme ajateltua toimintaa vai pitääkö yrittää jotain muuta.

Manarin vanhemmillekin suomalainen harrastoiminta oli tuntematon käsite. Isommissa kaupungeissa asumisen jälkeen Manarin isä löysi yhteisöllisyyden Lapualta ikäihmisten ryhmistä.

– Eläkeläisen statuksella hän pääsi mukaan, kuului ryhmään ”me eläkeläiset”. Hän on tehnyt töitä Suomessa, alemmuuden tunnetta ei ollut. Eikä taustoja kyselty.

Ei mikään tavallisin yhtälö

Mutta miten näistä hankevetäjistä tuli pari?Suhde kahden eri kulttuurista tulevan välillä on yleensäkin haastava, mutta syyrialaissyntyinen musliminainen ja suomalainen kristitty mies?Avarakatseiset, kouluja käyneet, yhteiskunnallisesti valveutuneet vanhemmat olivat lujilla…

Manar ja Tuomas tapasivat vuonna 2007 Vaasassa 20- ja 22-vuotiaina. Edelleen taitetaan peistä siitä, miksi Manar myöhästyi ensitreffeiltä tunnin ja vartin. Arabialainen aikakäsitys, kuittaa Tuomas. Manarin mukaan kyseessä oli koetus ja testi – odottaisiko Tuomas, olisiko hän tosissaan. Siihen asti oli lähetetty vain tekstiviestejä. Tuomaksen aloitteesta.

Viesteissä käytiin analyyttisiä ja syvällisiä pohdintoja mm. uskonnoista ja kulttuurista. Toiselle oli helppo kirjoittaa, tulla ymmärretyksi, kiinnostuksen kohteet olivat yhtäläisiä. Kun Manar sanoo kaivanneensa elämäänsä fiksua seuraa, Tuomas viittä vaille punastuu kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Hän kiirehtii jatkamaan olleensa syypää siihen, ettei Manar pystynyt keskittymään psykologian pääsykokeisiin, vaan jäi pisteen päähän opiskelupaikasta.

– Tuomaksen viestissä oli niin ihaileva sävy, että olin ihan sekaisin. Elämä kuljetti oikein ja olen onnellinen näistä ratkaisuista. Olen pystynyt joka tapauksessa hyödyntämään lukemaani ja saanut välineitä oivaltamiseen.

Kun Manar vieraili Syyriassa, Tuomas lähti perässä. Kun Manar muutti Kuopioon opiskelemaan, Tuomas luki Vaasassa aluetiedettä. Kun Manar valmistui muotoiluakatemiasta, Tuomas oli jo töissä. Kun pari muutti saman katon alle, ei Manarin isä saanut siitä heti tietää.

Manarin perheen hyväksyntä tuli Tuomaksen ”näyttötyön” kautta. Manarin äiti halusi pois tulkin töistä ravintoloitsijaksi, joten neljä kuukautta Tuomas sahasi ja porasi tulevan ravintolan tiloissa.

– Isäni oli puhunut vapaan kasvatuksen ja naisten oikeuksien puolesta, mutta tositilanteessa hänelle tuli sisäinen epävarmuus. Se oli minullekin pysähdyksen paikka: Oliko isäni tässä tilanteessa palannut kasvatusympäristöönsä? Hän mietti, miten tyttönsä pärjää vieraassa kulttuurissa ja kun suomalaiset vielä eroavatkin herkästi.

Isä taipui tyttärensä perusteltujen puheiden ja Tuomaksen osoittaman remonttinäppäryyden edessä. Nykyään hän sanoo Tuomaksen olevan kuin oma poika. Manarin sisko joutui vastaaviin keskusteluihin, vaikka oli menossa naimisiin arabialaisen kanssa.

– Tajusimme, ettei isä yksinkertaisesti olisi halunnut luopua tyttäristään, joita hän juuri oli kantanut olkapäillään. Minun ja siskoni ymmärrys lisääntyi, kun saimme molemmat omia lapsia.

Tuomaksen vanhemmat hyväksyivät poikansa ratkaisun hiljaisesti. Tuomaksen isä tuumasi, että ei tämä ongelma ole, mutta erilaiselta kyllä tuntuu. Nykyään sama mies ihmettelee, mitä hyvää hän on tehnyt saadakseen niin hyvät pojat ja miniät.

Ne Lapuan sushit

Manar ja Tuomas naureskelevat, että heillä on oma kolmas kulttuuri. Kysyjille he vastaavat joskus leikkisästi olevansa susheja. Joilla ei ole tapoja, varsinakaan käytössellaisia. Toisin sanoen huumori on antoisan rankkaa. Susheilla he viittaavat Manarin isän ja äidin eri taustoihin sunneihin ja shiioihin ja siihen, että jo heillä oli aikanansa haasteita selättää uskontojen välisiä raja-aitoja omassa liitossaan.

Pikkuisen Danielin isosisko, viisivuotias Salma on viime aikoina havahtunut puhuttavan eri kieliä, olevan erilaisia tapoja, ihmisetkin näyttävät erilaisilta. Äidilleen hän on todennut, ettei tämä ole suomenlainen ja Manar on kertonut juuristaan. Taannoin Salma yllätti kysymällä, millaista siellä oli, eikö sinne voi mennä. Manar kertoi, että voi mutta ei nyt. Toivo matkasta omille juurille kuitenkin elää vahvana, sillä perhe haluaa elää, kuten puhuu. Opettaa lapsilleen ylpeyttä omista juuristaan ja tervettä itsetuntoa kohdata erilaisuutta.    

MH